Yksikin sana voi satuttaa niin paljon, entä sitten lause?

Minulla on elämässäni kolme tärkeää ihmistä jotka ei ole sukulaisia tai
tuttuja, vaan tärkeitä ystäviä. Sellaisia joiden kanssa välit eivät tule menemään poikki mistään.
Ainakaan toivottavasti.
Toivon ystävyyden kestävän pitkään, niin pitkään ettei kukaan voi kuvitellakkaan.
Kaverit ja tutut on erikseen, turhempia muttei silti turhia.
Heistäkin välitetään, mutta uhraisinko henkeäni heidän vuokseen?
En.
Kukapa uhraisi? En usko ainakaan kovin monen.

Minua mietityttää moni asia, ne ovat sellaisia joista en voi julkisesti puhua.
Kaipaan muutamaa todella paljon, mutten voi sanoa sitä heille.

Haluaisin puhua muutamalle, mutten pysty.

Minulla on 5kk ja 3 viikkoa aikaa kirjoittaa päivittäinen rytmi, jokaiselle minuutille, jokaiselle sekuntille on oma tarkoituksensa. En aijo lusmuilla kesällä, toivon saavani kesätöitä edes vähäksi aikaa. Mopokorttikin pitäisi ajaa, mutten tiedä onko minusta siihen.
Säälittävää.

Koulun päivänavauksetkin ahdistaa, miten muka? Jaa-a
Biologian opettaja höyryää niskassa ja ruotsin opettaja taas tarkkailee syömisiäni. Herranjumala mitä ruokapoliiseja nekin on, koulussa.
''Mulla oli köksää just :)'' Nykyään luokkalaiset ei edes kysy, miksen ollut syömässä tai miksen tullut niiden kanssa.
En jaksa esittää, enkä varsinkaan sulloa suuhuni jotain niin rasvaista.

Tulisipa kesä, saisin vaipua lopullisesti maan alle.
Olla yksin ja kuihtua pois maakellarissa.